3.09.2004

Päästökauppa on Teollisuuden alun perin haluama, kustannustehokas keino vähentää päästöjä

Ennen toukokuussa 2002 tehtyä ydinvoimapäätöstä niin poliitikot, etujärjestöt kuin teollisuuskin vannoivat sitoutumistaan ilmastonmuutoksen torjumiseen. Sittemmin Kioton ilmastosopimuksesta ja EU:n päästökaupasta on tehty julkisuudessa suomalaisen teollisuuden kilpailukyvyn tuhoavia mörköjä.

Onko kansainvälinen ilmastopoliittinen tilanne sitten muuttunut dramaattisesti sitten kevään 2002? Vastaus on ei. Venäjän epävarmuus Kioton sopimukseen mukaantulosta oli selvää jo tuolloin ja EU:n selkeä periaatteellinen linja oli, että EU toteuttaisi omat päästövähennysvelvoitteensa joka tapauksessa.
Tarkastellaanpa hieman tarkemmin kahta julkisuudessa esitettyä pääväitettä päästökaupasta.

“Päästökauppa on täysin kohtuuton suomalaisille yrityksille. Meillä kun päästövähennyksiin on investoitu jo aiemmin.”

Suomalaisen teollisuuden energiatehokkuus on otettu huomioon alusta pitäen. EU:n kahdeksan prosentin päästövähennystavoite jyvitettiin EU:n sisällä eri maiden kesken huomioiden niiden aiemmat toimet. Siinä missä esimerkiksi Saksa ja Tanska joutuvat vähentämään päästöjään yli 20 % vuoden 1990-tasoon verrattuna, tuli Suomen osaksi ainoastaan nollatavoite juuri siksi, että meillä päästövähennyksiä oli jo tehty.

“Päästökauppa tulee viemään työpaikkoja ja nostamaan sähkön hintaa”

Koko ilmastopolitiikan idea on luopua ilmastonmuutosta aiheuttavien fossiilisten polttoaineiden käytöstä. Yksi keino jouduttaa fossiilisista polttoaineista luopumista on nostaa fossiilienergiatuotannon kustannuksia poliittisin päätöksin. Tämä parantaa uusiutuvien energialähteiden kilpailukykyä ja tekee investoinnit energiatehokkuuteen houkuttelevammiksi.
Vuoden 2005 alussa käynnistyvä päästökauppa on EU:n sisällä valittu, koko unionin alueella kansantalouden kannalta tehokkaimmaksi havaittu keino päästöjen vähentämiseen. Se ei ole muusta maailmasta irrallinen suomalaisen teollisuuden kiusaksi keksitty instrumentti, niin kuin lehdissä käydystä keskustelusta voisi päätellä, vaan sellainen markkinapohjainen sääntelymekanismi, jonka avulla teollisuus itsekin on toivonut päästövähennyksiä toteutettavan.

Jos EU:ssa ei käynnistetä päästökauppaa, on jäsenmaiden otettava käyttöön korvaavia keinoja päästöjen vähentämiseksi raskaassa teollisuudessa ja energiantuotannossa. Vaihtoehtoina voisivat olla energiaverotuksen raju kiristäminen tai laitoskohtaisten kiinteiden päästökattojen asettaminen, joista kumpikaan tuskin olisi teollisuudelle päästökauppaa mieluisampi.
Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen mukaan päästökauppa on myös Suomelle kansantaloudellisesti edullinen päästövähennyksenkeino. Vain siinä tapauksessa, että päästöluvan hinta nousisi odottamattoman korkealle, päästökauppa saattaisi olla taloudellisesti huono vaihtoehto. Tämä on kuitenkin epätodennäköistä varsinkin, jos päästökauppadirektiiviä muutetaan siten, että yritykset voivat ostaa oikeuksia myös toteuttamalla projekteja siirtymätalous- ja kehitysmaissa. Ainakin päästökaupan ensimmäisellä kaudella 2005-07 todennäköisempi uhka on, että päästöluvan hinta jää niin alhaiseksi, ettei sillä ole kunnollista ohjausvaikutusta hiilidioksidipäästöihin. Päästökaupan rinnalle tarvitaan siis ainakin Suomessa myös energiaverotusta ja -tukia.

Kioton sopimus ja EU-päästökauppa sen toteutuksena ovat pieniä askelia päästöjen vähentämisen suuntaan. Kansainvälisesti oikeudenmukaisen päästötason saavuttamiseksi Suomen pitää tulevaisuudessa vähentää päästöjään 60-90 % nykytasosta. Tuon tason saavuttamiseksi kaikki päästöjen vähentämistä tehostavat toimet on otettava käyttöön.
Päästökauppa on ainakin toistaiseksi noista keinoista tehokkain sekä yritysten että kansantalouden kannalta. Tulevaisuudessa sen käyttö todennäköisesti laajenee niin kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla.